Julius May 17th, 2007
Iltaa.
Aloitan varovaisesti.
Tunnustelen maaperää; kokeilen, onko alla vakaa maa. Tämä on vaikeampaa kuin kuvittelinkaan. Tiedättehän, olla aivan totaalisen lukossa, ja koittaa purkaa sitä kaikkea tänne ensimmäistä kertaa kuukausiin. Miksi nyt?
Miksi ei?
Jalkani ovat aivan totaalisen puhki — lähinnä uusien, vielä vähän puristavien kenkien takia — tanssittuani koko illan Rose Gardenissa junkkaa. Hiki virtasi, yleisö vyöryi aaltojen tavoin läpi tanssilattian. Aivan mieletön voima kaikkialla. Taustalla monotoninen bassomurina ja nopea rytmi.
Mutta palatakseni kysymykseen: miksi olen ollut niin hiljaa? Pitkän itsetutkiskelun jälkeen olen tullut johtopäätökseen, että olen ollut melko vakavasti masentunut viimeisen vuoden ajan. Tämä kaikki kytee taustalla, ovelasti piilossa, ollen läsnä, mutta niin huomaamattomasti, että kuvittelee itsessään olevan vikaa, kun asiat alkavat kaatua päälle. Tämä kierre on aika rankka, tietyllä tavalla kasvattava ja puhdistava. Aina niin avoin luonteeni alkoi jo vakaasti painua taka-alalle, ja erityisesti koin elämäni niin kammottavan tylsäksi ja merkityksettömäksi, ettei siitä kannattanut kirjoittaa yhtään mitään.
Olin ansassa, ajettu nurkkaan, enkä sitä nähnyt tai tajunnut. Tämä vaati käsittämättömän suuria muutoksia, aivan totaalisen käännöksen elämässä, arvojen uudistamisen ja syvää itsetutkiskelua. Hinta oli kova, ja se saattoi jättää syvät arvet, tietynlaisen kyynisyyden ja inhon ihmisiä kohtaan. Se, että näen vihdoin valoa elämässä, voin vihdoin ymmärtää, mitä olen ja mitä minun kannattaa olla. Kaikki se, mitä olen paennut koko ikäni vyöryi ylitse, enkä enää nähnyt syytä taistella vastaan, vaan hyväksyin tosiseikat.
Avioerohan siitä syntyi.
Myrsky pysähtyi kuin seinään. Repi minua kappaleiksi joka puolelle. Kolme päivää syvintä helvettiä, kunnes viimein heräsin pyhään valoon ja ymmärsin monia asioita. Hymy alkoi levittäytyä suupieliin. Ymmärrän, että en todellakaan voi kahlita itseäni ihmisiin, joiden kyky selviytyä tai edes elää vaatii niin suuria ponnistuksia, etten huolehtimiseltani tajua pitää itsestäni huolta. Ja turpaanhan tällaisesta asenteesta tulee. Mutta joskus kannattaa ottaa pari iskua vastaan. Olen tämän jälkeen löytänyt itsestäni urheilijan, aloittanut pitkien lenkkien juoksemisen. Alan fyysisesti olla yhä paremmassa kunnossa, jonka seurauksena ajatukset ovat kirkkaita ja selkeitä, asioiden hoitaminen huomattavasti helpompaa. Sanon itselleni, että kahden vuoden päästä juoksen maratonin; siihen asti rääkkään ruumistani tappiin asti, enkä aio lopettaa, ennen kuin olen maalissa. En helvetissä.
Tietokilta
Hyväksymiseni TKK:lle oli valtava asia. Vihdoin samanhenkisten ihmisten keskellä, vihdoin haasteita ja mielenkiintoisia, omaan alaan liittyviä kursseja. Innostuin syksyllä niin paljon teekkarihengestä, että hain ja pääsin Tietokillan hallitukseen vuoden 2007 rahastonhoitajaksi. Talkootöistä oppii: on hauska tehdä asioita isolla porukalla, saada aikaiseksi jotain, josta kiltalaisille on riemua — kuten sitsit, saunaillan tai excursion johonkin kulttuuritapahtumaan. Oma roolini on enemmän kolikoiden laskemista, laskujen maksua ja kirjanpitoa — halukkaille toki on tarjolla hommia muidenkin osa-alueilta.
Yksi TKK:n opettama asia on, että kaikkea alkoholia ei tarvitse juoda. Huolestuneena täällä voi seurata, miten alkoholi muodostuu niin helposti ongelmaksi ihmisillä. Tämä herättää minussa ahdistavan tunteen: tällainenko minustakin tulee? Onneksi minua on vaikea koukuttaa mihinkään aineeseen… Vanha radikaali sisälläni herää huomatessaan tällaista massakäytöstä, ja heilautan itseni helposti aidan toiselle puolelle turvaan. Tietynlainen absolutismi ei kuitenkaan ole se kaikkein optimaalisin ratkasu, mutta yleisluontoisesti viina ei vaan ole minun juttuni.
Juhliminen kylläkin…
Kobaïa
Sanoin irti sopimuksen Sigmaticin kanssa, eikä Kobaïa enää sijaitse heidän palvelimellaan. Uusi asuntoni Espoon Otaniemessä sisältää melko nopean nettiyhteyden, jonka taakse voi pystyttää oman palvelimen ja mikä hienointa, saada kiinteän IP-osoitteen. Olen pitkin kevättä kerännyt vanhaa PC-rautaa ympäristöstä, ja pari viikkoa sitten sain viimein kimmokkeen ostaa puuttuvat osat, kuten kovalevyn ja cd-aseman, jonka jälkeen Linux asentui helposti ja kone hyrähti käyntiin.
Kobaïan alla pyörii nyt kaksi 400 MHz:n Pentium II -prosessoria maustettuna puolella gigalla muistia. Tehoa tuntuu olevan juuri sopivasti, ja palvelimelle mahtuu Apachen lisäksi myös muita prosesseja, kuten Mongrel Ruby on Rails -softan pyörittämiseen, sekä luonnollisesti muutama Irssi. Palvelimen paras ominaisuus on ehdottomasti lähes täydellinen äänettömyys — tuuletin löytyy lähinnä virtalähteestä, prosessorit ja näytönohjain toimivat passiivijäähdytyksellä lähes huoneenlämpöisinä. Harvinaista, että tämä pöydälläni oleva iMac pitää kovempaa meteliä kuin tuo hylkyosista koottu PC. Joskus näinkin.
Ainoa heikko puoli tämän palvelimen vakautta ajatellen on jalkojeni lähellä olevat pistorasiat, jotka luonnollisesti ovat katkasijalla varustettuja malleja. Väärä liike, ja Kobaïa on alhaalla tovin.
Tulevaisuus
En tiedä todellakaan, mistä enää kirjoittaisin tänne raapustuksia. Kouluun liittyviä esseitä, perinteistä haircutia vai katkeraa huutoa politiikasta? En ole aivan varma, saanko itsekritiikkini läpi sanaakaan tämän postauksen jälkeen, vai unohdanko koko jutun ja keskityn työhön ja opiskeluun, kuten tähänkin asti. Jää nähtäväksi, nyt lähden pyöräilemään kohti Tapiolaa. Adios ^^.