Early distant warning
Julius March 19th, 2006
En ole aikoihin ollut kovinkaan kiinnostunut tietokone- tai konsolipeleistä. Nintendo Gamecuben loistojulkaisut on suurimmaksi osaksi koluttu läpi, mutta seuraavaa Zelda-sarjan osaa odotellessa on pelien ostelu ollut kovin vähäistä, lähes olematonta. Kuinkas sitten kävikään…
Viikko sitten katsellessani pankkitilini saldoa välähti mieleeni, etten oikeastaan koskaan ole kunnolla pelannut Grand Theft Auto 3 -sarjan pelejä. Tämä mielessäni suunnistin lähimpään tavarataloon, tarkoituksenani etsiä halpishyllystä PC-versio työkannettavalla pelaamista varten. Poistuin lopulta kaupasta raahaten Xbox-konsolia GTA: San Andreas -pelillä siivitettynä. Ostopäätöstä puolsi myös Xbox 360:n myötä rutkasti pudonneet pelien hinnat; myös konsolipaketin - sisältäen Tähtien sota -aiheisen roolipelin - hinta oli melkein puolet siitä, mitä Sonyn Playstation 2 -paketista pyydetään.
San Andreasin pelimaailma on kieltämättä vaikuttava. Kerrankin peli, jossa pelaaja voi ajella läpi kaupungin valitsemallaan ajoneuvolla, jossa kaupungin eri osat ovat hyvin erilaisia sekä koko kaupunki suorastaan jättimäinen elävä olento. Pelkästään ensimmäisen peliosion pelialueella voi ajella 10-15 minuuttia, ennen kuin pääsee pelialueen toisesta nurkasta toiseen. Ja tässä oli vasta kolmannes koko kartasta. Myös 90-luvun lamakauden Los Angeles on kuvattu kaikessa ahdistavuudessaan hyvin elävästi: harmaata betonia, aseistautuneita jengejä ja hökkelitaloja roskasäkkien seassa.
Viikolla käytyjen lukuisten kiivaiden IRC-keskusteluiden jälkeen en voi sanoa, että pelihimoni olisi osoittanut laantumuksen merkkejä. Xboxin laatupelien, kuten Jade Empire tai Halo (1/2) lisäksi kaipasin jotain raskaamman lääkityksen alla kehitettyä happoisan raikasta - mitä luultavimmin Japanilaista outoutta. Päästessäni perjantaina töistä lähdin paikalliseen konsolipeliliikkeeseen tutkailemaan valikoimaa, voidakseni jälleen kerran kävellä ulos konsoli kainalossa. Myönnän. Sorruin, ja ostin Playstation 2:n täydellistämään kokoelmani, ja ensimmäiseksi pelikseni kehutun Shadow of the Colossus -seikkailun.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meinasin todella tipahtaa sängyltä lattialle kohdatessani pelin ensimmäisen vastustajan. Ideana on pelata kovin heiveröiseltä tuntuvaa nuorta herrasmiestä, joka tulisi ohjata toinen toistaan massiivisempien, siis todella massiivisten otusten kimppuun hammastikun kokoisen miekan ja kevyen jousen kera. Nämä kolossit ovat palavasilmäisiä, parhaimmillaan suuren kerrostalon kokoisia otuksia, jotka kaikesta hurjuudestaan huolimatta lähinnä säälittävät; eiväthän ne ole tehneet pelaajalle mitään, lähinnä vain hurjistuvat, kun pelaaja roikkuu henkensä puolesta peläten pidellen otuksen turkista kiinni hirviön heilutellessa ja ravistellessa itseään maanisesti, maan siintäessä jossain kymmenien metrien päässä ja maiseman pyöriessä villisti ympärillä.
Hektistä, sanoisin.
Voisin melkein olla sitä mieltä, ettei konsolia kannata hankkia kuin vasta seuraavan sukupolven jo tunkiessa markkinoille. Edellisen sukupolven pelit, sekä myös konsoleiden ja lisätarvikkeiden hinnat putoavat nopeasti, ennen kuin käyvät harvinaisemmiksi ja päätyvät Huutoon keskelle myyjien markkinoita. Colossuksen kaltaisia pelejä näkee hyvin harvoin, enkä usko, että se jää viimeiseksi elämykseksi näiden konsolien kanssa.
Colossus on tosiaankin käsittämätön peli, simppeliydellään ja näyttävyydellään. Ensimmäinen peli jonka takia tekisi mieli ostaa videotykki.
Luin pelistä monesta lähteestä, mutta “kamelin selän” katkaisi tämä Ahlrothin kirjoitus: http://blogit.hs.fi/ahlroth/?p=100
Edellinen peli johon jumitin pahemman kerran (ja oletan että jumitan Kolossiakin, niin kauan kuin sitä kestää) oli Dreamcastin Rez. Onhan sinulla jo Dreamcast? ;)
Dreamcast on pitänyt ostaa jo monen vuoden ajan. Nyt televisiotasosta loppui tila, sekä myös RGB-paikat, joten enää en voi hankkia uusia konsoleita myymättä joitain vanhoja pois.
Kuitenkin suuri osa Dreamcastin laatupeleistä on julkaistu joko Xboxille, PS2:lle tai NGC:lle, joten ehkä käytän jostain konsolista vapautuvan tilan seuraavan sukupolven laitteelle.
Onhan minulla toki myös N64, mutta sen on ryöstänyt itselleen rakas äitimuorini, enkä minä ole vielä edes päässyt aloittamaan Majora’s Maskia.