Terveisiä ruumishuoneelta
Julius November 28th, 2005
Pyhä keskinkertaisuus! Tim Burtonin Corpse Bride oli odotuksiini nähden tämän vuoden elokuvista suurin pettymys. Kiiltoa ja meteliä riitti sekä ihan kivoja musikaalinumeroita, mutta… En tiedä olenko tulossa vanhaksi, mutta minuun Corpse Briden goottiromantiikka ei uponnut ei sitten ollenkaan. Päälimmäiseksi jäi tunne Tim Burtonista laskukoneen kanssa, että hei kappas, seuraava suuri teinimuoti voisikin olla mustaa huulipunaa ja avonaisia ranteita. Tehdäänpä elokuva siitä, miten tuonpuoleinen ymmärtää meitä ankeassa elämässä tarpovia, jotka emme - voi kyynel sentään - saa ymmärrystä eläviltä ystäviltämme. Ranteet auki ja ilo irti! (Ellei Burton itse olisi mustan huulipunan suuri kannattaja, tämä voisi pitää jopa paikkansa.)
Ei minua elokuvan aihepiiri sinänsä häiritse lainkaan, mutta tällä kertaa tarinan kanssa lasketellaan mäkeä alas läpi oksien ja risukasojen. Spoilaamatta elokuvaa teiltä, jotka eivät sitä vielä ole nähneet, sanon lyhyesti: harvinaisen perinteinen, sanoisinko jopa konservatiivinen aihe. Vaikka ruumismorsiamella kutitellaan hieman pikkugoottien jo valmiiksi sipulilla vuorattuja kyynelkanavia, perusvire on silti satoja vuosia vanhassa tarinassa, jossa mies löytää naisen, jonka vanhemmat ovat kammottavia, jota hätistelee myös toinen, pahoissa aikeissa oleva kilpakosÄH Kyllähän te tiedätte.
Tulevasta oli viitteitä jo kuukausia ennen elokuvan ensi-iltaa, kun kauppoihin tulvi erilaista krääsää Burtonin edellisestä, kuitenkin paremmasta nukke-elokuvasta Painajainen ennen joulua, jonka aiheiden uudelleenlämmittelyltä Corpse Bride vaikuttaa. Jälleen kerran pääosaa esittää kovin Saksikäsi Edwardmainen Johnny Depp, jonka (totta kai) pelokkaan laimeahko äänirooli jäi kovaäänisempien sivuroolien varjoon.
Onneksi Jali ja suklaatehdas jää Burtonin meriitiksi tälle vuodelle, sillä muutoin voisin alkaa miettimään, onko miehen ura visionäärinä kääntymässä tasaisesta liidosta alamäkeen.
P.S. Huumoria aatelisista, kuinka nokkelaa!
Tuosta huutokommentista tuli mieleen että ei kai vaan tässäkin leffassa ole sitä oletusta että mitä kovempaa huutaa sitä paremmin viesti menee perille ja sitä hauskempi vitsi lopulta on?
Katsottiin äskettäin Madagaskar ja se oli melkein pelkkää huutoa (huumoriosastossa kun pitää animaationa jollain tavalla pysyä). Mitä järkeä rakentaa toimiva äänimaisema ja sitten huutaa yhtä menoa sen päälle?
Ainakin teatterin äänet olivat niin kovalla, että näyttelijöiden äänet oikeasti sattuivat korvaan. Näyttelijöistä muutaman suoritus perustui huutamiseen, tai sitten se vain tuntui siltä ääliömäisen volyymin vuoksi.