Kobaïa

Julius July 3rd, 2005

Pink Floyd oli kovin vanhentunut, varsinkin David Gilmourin kasvoilta näki iän painavan, siis ulkoisesti. Mutta jumalauta, soittaa he vielä osaavat. Gilmourin äänessä tai kitaroinnissa ei ole moittimista, ja Roger Waters tuntui olevan elämänsä kunnossa. Selvä hajurako näiden kahden supertähden välillä oli vielä, mutta mitä muuta voisi odottaa vuosikymmeniä tapelleilta muusikoilta? Halauksia ja nallekarhuja, niinpä niin… Mason ja Wright ovat soittajina aina jääneet hieman taka-alalle, mutta heidän panoksensa näkyi paremmin sävellyspuolella.

Olen jaksanut ihmetellä, miten soittotaidollisesti näin keskinkertainen yhtye on menestynyt niin hyvin ja miten heiltä on tullut niin monia loistavia — soitannollisesti jopa progressiivisia ja monipuolisia — kappaleita vuosien varrella. Gilmour taisi olla heistä ainoa, jota voi hyvällä mielin kutsua huippumuusikoksi, kun loput pärjäsivät lähinnä säveltäjinä; huhujen mukaan yhtyeen loppuaikoina Waters ei osannut edes virittää bassoansa itse. Laulajana hän silti ylittää Gilmourin, jos minulta kysytään. Vaikka Gilmour onkin taitavampi.

Parasta kai mennä nukkumaan, alan muuten toistaa itseäni tässä blogiviestissä. Hieno keikka kuitenkin, ihan kuin bändi ei olisi koskaan riidellyt tai pitänyt pitkää levytys- ja keikkataukoa.

• General