Kops
Nea May 26th, 2005
Alkulajittelun ollessa parhaimmillaan ja jutustellessani työkaverin kanssa niitänäitä (hän luki jatkuvasti Kotkankatu vaikka lähetyksessä olisikin lukenut Kirstinkatu ja hämmästeli mihin heittää lähetyksen jonka osoitenumeroa ei ole olemassakaan) kun maailma muuttui yhtäkkiä sumeaksi kuin huonosti tarkennetulla telellä katsottuna ja seuraavassa hetkessä tajusin kaatuvani kohti lattiaa. Ihmeen nopeasti keho reagoi ja sain pehmennettyä laskuani sen verran etten lyönyt päätäni hyllyyn hirveän lujaa.
Sätkyn saanut työkaveri yritti ravistelemalla saada minua tolkkuihini kunnes sain soperrettua, että nostaisi koipeni kohti kattoa sen sijaan että pudistelee minua kuin mattoa. Muut etsivät epätoivoisesti ympäri hallia sitä ainoaa henkilöä jolla on ensiapukoulutus (huhupuheiden mukaan hän istui tapahtumahetkellä vessassa). Pääsin työkaverin käsivoimien avustamana istuvaan asentoon ja lopulta jaloilleni, joten vastaava talutti minut pomon sohvalle makaamaan salmiakkipussin kanssa. Puoli terminaalia joutui jonkinlaisen hämmennyksen valtaan ja sain vastailla moniin kiusallisiin kysymyksiin kun palasin auttamaan piiriini laitettua jakajaa lajittelussa.
Sain ystävälliseltä työkaveriltani kyydin Medivireeseen ja hoitsun mukaan verenpaineeni oli taas laskenut niin alas etteivät aivoni enää saaneet happea. Minut luokiteltiin työturvallisuusriskiksi. Kuvitelkaa jos olisin kaatuessani osunut vaikkapa sellaiseen valtavaan postilaatikkotorniin. Siinä olisivat olleet muutkin vaarassa. Tai mitä jos olisin pyörtynyt reitillä ja tipahtanut rappuja alas? Hui.
Epämääräistä? Kyllä. Pelottavaa? Hyvinkin niin. Vaarallista? Alkaa olemaan.