Santeri March 16th, 2005
Tänään kävin ennen ruokakauppaa, kuten moni muukin, automaatilla. Käteisen käyttö on siinä mielessä käytännöllistä, ettei tule ikinä ostettua ruokaa enemmällä kuin sillä kahdella kympillä. Viimeksi hujahti 35 euroa ja se on näillä liksoilla aivan liikaa. Mutta jätetään jaarittelut ja siirrytään automaatille takaisin. Vähävarainen katsoo aina ensin saldon. Sivarin saldo on aina pieni, mutta kyllä sitä joskus voi katsoa ilman itkunpurskahdusta. Muistini sanoi 30-100e. Riippuen eräistä tilisiirroista. Automaatilla silmääni näkyi luku 1700e.
Nuori ja terve sydämeni jätti yhden iskun vajaaksi. 1700 uutta on noin kymmenentuhatta vanhaa rahaa. Päässäni juoksi nopeasti vaihtoehtoja pilkkuvirheistä kirjanpidollisiin erheisiin vakuutusyhtiössä, pankissa, entisessä työpaikassa, nykyisessä työpaikassa tai vaikka ihan sivaripaikassa. Sitten päässäni välähti lamppu. Luin ruudulla olevat kirjaimet ja numerot uusiksi. Sana ‘nostovara’ oli minulle uutta. Se on sitten kait se, paljonko käteistä voin seinästä repiä päivässä. Ei minulla nyt niin paljoa rahaa ole. Ei siellä ollut edes sitä satasta. Ruokaa tosin sain.
Ja loppukevennykseksi potpurri kehitysvammaisten luonnehdinnoista koskien allekirjoittaneen persoonaa: Komee mies, arka rantaleijona, ruma homo (Voffen monopoli meni siinä, hah!), pupu, toi vihreepaitane sivari, hän-joka-fuskaa-kimblessä ja hännänhuippuna *drumroll* Vitun Hippi!
Kiitos, kiitos, käykäähän siellä tiskillä tässä välissä.
Nea March 16th, 2005
Vaikka kyllä se varmaan on vaan lisensiaatti. Neurologilla on siis käytävä, saa nähdä onko minulla aivot.
Kesäreissu kokee nyt lievää vastatuulta, sillä viivyttelyn takia lähes kaikki lennot ovat täynnä ja halvimmat ovat menneet jo tammikuussa. Ai että ottaa päähän. Lennot tulevat siis maksamaan “hieman” suunniteltua enemmän. Pitänee elää seuraavat kolme kuukautta kaurapuurolla.
Vietin eilen muutaman viihdyttävän hetken asiakaspalautteen parissa. Ensin kirjoitin Moilaselle kammottavan makuisesta leivästä ja sain ohjeet lähettää leivän paketteineen tutkittavaksi, annoin tilinumeroni ja saan rahani takaisin. Lupasivat kertoa mikä leivässä on vikana kun saavat sen selville. Sitten kirjoitin Valiolle kehuakseni heitä laktoosittomista tuotteista ja ehdotin laktoosittoman raejuuston kehittämistä. Sieltä vastattiin, että samaa ovat toivoneet muutkin, ja että laktoosittomia tuotteita on tulossa markkinoille lisää. Molemmat vastaukset olivat asiallisen mukavia eivätkä ollenkaan sellaisia jäykkiä default-vastauksia mitä jotkut asiakaspalvelut syytävät sähköposteihin. Olin positiivisesti yllättynyt.
Paketoin ruskeaan postipaperiin palan leipää ja tunsin itseni hieman hölmöksi. Mietin samalla onkohan kukaan piirilläni asuvista saanut postipaketissa homeista leipää kuten Moilasen gluteenittomien leivonnaisten tuotepäällikkö parin päivän päästä. Tarkus päätti paketoida itsensä. Haluaisiko se tulla postitetuksi Kathmanduun?
Nea March 15th, 2005
Yleensä minulla on viihdyttäviä, kerrassaan hauskoja unia. Kuten nyt toissaöinen kulmakarvauni, jossa minulla oli pehmeät, tuuheat ja erittäin pitkät oranssit kulmakarvat joita harjailin innoissani. Tai sitten se, jossa olin kalju ja hohdin pimeässä sinistä valoa. Sen sijaan tämänaamuiset unet olivat kaikkea muuta. Ensin yritin tappaa jotain tyttöä lyömällä haarukalla tämän kaulaan. Iskin koko voimalla niskaan, mutta kun tyttö ei kuollut, jatkoin hakkaamista. En löytänyt valtimoa vaikka kuinka tungin piikkiä juuri siihen kohtaan missä sen olisi pitänyt olla. Sitten hylkäsin Tarkuksen kuolemaan. Katselin kun tämä kieri ja monkui aidan takana, mutten tuntenut minkäänlaista sääliä, jätin vaan toisen nääntymään.
Heräsin aivan kammottavaan fiilikseen, tarkistin heti kissan tilanteen (nukkui käpälät solmussa pääni takana kuten aina) ja voin hieman pahoin. Koko aamupäivän oli todella inhottava olo. Vähän aikaa sitten tulin kotiin, Tarkus kiipesi syliin ja laittoi tassun käsivarrelleni, halasi hieman ja käpertyi lämpimäksi keräksi nukkumaan. Vannoin sille, etten hylkää sitä, ja aloin itkemään. Miten sitä voikin rakastaa lemmikkiään näin paljon?
Julius March 14th, 2005
Törmään harvoin sellaiseen palveluun, jota saimme tänään ravintola Omenapuussa. Pitkän odottelun jälkeen - ravintola oli puolityhjä - meidät noteerattiin. Tilattuamme ja ruokien jo saapuessa satuimme kysymään, toimiiko tässä ravintolassa meidän ei vakituisessa työsuhteessa olevien tai liian vähän opintoviikkoja hankkineiden luottokortti, Visa Electron. Tarjoilijan ilme muuttui välittömästi: ei toimi.
Huomautimme aterian jälkeen, että meistä toisen täytyy sitten hakea rahaa automaatilta. Kommentti, jonka tähän saimme, oli kovin tiukan oloinen “En haluaisi olla epäkohtelias, mutta toisen teistä täytyy jäädä tänne odottamaan.” Minä siis en ollut missään vaiheessa tehnyt elettäkään lähteäkseni avovaimoni mukaan, jonka maksuvuoro tällä kertaa oli.
Ehkä luontaisen kohteliaisuuteni, tai ihan vain idioottimaisuuteni takia en saanut sanaa suustani, vaan jatkoin ehkä turhankin ystävälliseen tapaani. Hetki tapahtuneen jälkeen tuntui päässäni räjähtelyä, enkä meinannut koko loppuiltana saada sanaa suustani raivon keittäessä aivolohkojani.
Että kehtasivatkin.
Arvatkaa, toimiko palvelu loppuiltana? Lasku toimitettiin nopeasti ja tarjoilija katsoi tarkasti, että ravintola sai rahansa. Hyvä hyvä, varmasti osasit työsi. Minusta tuntuu, etten voi jalallani kyseiseen paikkaan enää astua. Saisin varmasti hengityshäiriöitä kuppilan käytävillä.
Noh, onneksi illan elokuva - ei, emme katsoneet murska-arvioita saanutta I <3 Huckabeesia - Så som i himmelen oli silkkaa rautaa. Vaikka pikkukylän ilmapiiri oli tavanomaisen ahdistava, palautti ruotsalaisten elämänilo takaisin syksyiseen Kemiöön. Lopputekstien jälkeen koko sali innostui taputtamaan - tuota ei ihan joka näytöksessä näe.
Julius March 12th, 2005
Huomasin taas, miten ajatteleminen kannattaa. Aamulla annoin tyytyväisenä avopuolisolle mukaan viimeiset pitkät kalsarini ja puhtaat housut pestäviksi. Minun piti lähteä kaupungille ostoksille, mutta kun aika koitti, oli lämpimän vaatekerran kasaaminen kovin hankalaa. Lopulta kahdet villasukat, kolmet kalsarit, vanhat työhousut, kolme paitaa, takki, kaulaliina ja käsineet päälläni lähdin odottamaan kolmosta. Helsingissä kohta puolitoista vuotta asuneena olen kiertänyt harmittavan vähän kotikaupunkiani.
Porhalsin kolmosella kauppahallille, jonka tuoksut ovat aina melkein turhan herkullisia. Löysin hallista Helsingin ainoan Japanilaista Sencha Gyokuro Asahi -teetä myyvän kaupan; tähän asti olen sitä tilannut Nordqvistin verkkokaupasta. Kauppahallilta matka jatkui Katajanokan laivaterminaalin ohi ja Kaartinkaupungin eteläkärjen lävitse Eiran kauniiden talojen keskelle. Jospa voisin edes kerran kuukaudessa unohtaa kaiken kiireen, ja kävellä vain rauhassa mistään välittämättä, typerä hymy naamallani…
Eirasta ajautuu nopeasti Punavuoren klubiparatiisiin, jos ei pidä varaansa. Kiersin Punavuoren ohi astellen pitkin Korkeavuorenkatua sydäntäsärkevän kauniin kirkon ohi mäkeä alas keskustaan. Stockmannin käytävillä turkismummot käyskentelivät silmä tarkkana laatumerkkien toivossa. Minä jututin Robert’s Coffeen teemyyjätärtä, joka yhtyi mielipiteeseeni Suomen teekulttuurin kehnosta tilasta. Myi piruvie, mutta ansaitsi rahansa.
Kaupasta mukaan patonkia sekä appelsiinin makuista tuorejuustoa ja kotiin makaroonisalaatin vieteltäväksi. Hörpin hitaasti teeihanuutta ja rakastan itseäni jälleen niin paljon, etten voi olla pakahtumatta.
Miksi en?
Nea March 12th, 2005
Eilen tein 1,5:n ihmisen työt. Kuten #bloggaajilla sanoinkin, oli aika 1,5-jakoinen olo. Varvistelin Josafatinkadulla, jossa postiluukut on fiksusti sijoitettu reippaasti korkeammalle kuin mitä Nean varsi ylettyy ja ihastelin taas Läntisen Brahenkadun upeita jugendtaloja. Ravintola Zorbaksen omistaja esitteli itsensä kädestä pitäen ja kysyi jäisinkö joskus lounaalle. Harvinaisen mukavaa tavata kohtelias kreikkalainen mies mököttävien suomalaiskauppiaiden joukossa. Okei, okei, Brahen Kukan omistajakin on aivan mahtavan ihana ja herttainen herrasmies. Mountain Bike Shop on muuten vaan hengenvaarallinen, sillä siellä roikkuu ja tönöttää kaikenlaista mihin voi lyödä päänsä.
Olin saunan jälkeen ihan tolkku pois, enkä jaksanut lähteä sänkyä pidemmälle. Voffe jaksoi. Tuli aamuyöstä kotiin ja toi meille juuri Itä-Aasiasta kotiutuneen Suomen ainoan Tevjen. Makaa muuten tuossa meidän sohvalla, tulipa senkin känninukkumisominaisuudet nyt testattua. Kahvi loppui juuri, joten suuntaan kohta askeleeni Hakaniemeen. Koska olen ilmiselvästi hereillä aivan liian aikaisin näiden poikien makuun, yritän viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Toivottavasti heräilevät pian, sillä olisi mukava päästä siivoamaan kun siihen on kerrankin aikaa ja jaksamista.
Julius March 10th, 2005
Olen taas ollut rakastettava kanssamatkustajia kohtaan. Onneksi omistan ulkopuoliset äänet lähes täysin peittävät nappikuulokkeet, niin satunnainen täysin merkityksetön ja turha taustahäly suodattuu pois. Tänään kotimatkalla jokin into-Kalle hyökkäsi viereeni ja alkoi sätkiä vimmatusti. Kovasti olisi ollut asiaa, mutta sori vain elämäsi pilannut: en kuullut sanaakaan. Eilisen junamatkan aikana satuin kuulemaan biisien välillä kovasti McCoy-tyyliä imitoivaa puhetta - luultavasti kuitenkin ihan aitoa. Miten vihaankaan jumittavaa puhetta, sellaista, joka on tuhottu jollain päihteellä, minulle aivan sama millä.
Ja hei te tupakoitsijat, sitä savua voi mennä imemään sinne läheisiin liikennevaloihin, pois spora-/bussi- tai junapysäkin lähettyviltä. Tai jos on ihan pakko, niin muovipussi on hyvä asettaa pään ympärille, ettette puhalla sitä myrkkyä muiden ihmisten päälle.
Mitäs vielä, ai niin, Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat -yhteislevy olisi voinut olla hitusen parempi, vaikka onhan siinä nytkin omat timangiset hetkensä. Mutta hei herra Tuomari, Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suorasanainen mollaaminen jätettäköön “iistsaid”-räppäreille, jooko. Aihe on ihan hyvä, mutta jotain mielikuvitusta, jookosta? Jooko? Jätkät?
Ei minulla muuta tällä kertaa, vittumaista viikonloppua teille kaikille. “Go and boil your bottom, sons of a silly person. I blow my nose at you, so-called ‘bloggers’, you and all your silly crrrrownies!”
Nea March 10th, 2005
Joskus saattaa käydä niin, että postinkantajia ei kerta kaikkiaan riitä jokaiselle reitille ja joudutaan jakamaan jonkun reitin talot muiden jakajien kesken. Tänään oli juuri sellainen päivä, ja suostuin tekemään ylimääräistä. Luulisi vituttavan, mutta lähinnä olin mielissäni vaihtelusta ja toki myös rahasta. Läntinen Brahenkatu voi olla hämäävä paikka, varsinkin jos sinne joutuu jakamaan postia ihan kylmiltään. Ensinnäkin asuntojen numerointi ei noudata mitään tunnettua logiikkaa ja postiluukut ovat meikäläisen kokoiselle juuri sopivasti liian korkealla. Selvisin kuitenkin hyvin arvosanoin ja veikkaisin urakoinnin jatkuvan vielä huomennakin. Oikeastaan toivoisin, lisätulo ei olisi pahitteeksi.
Kauan lainassa ollut kamera tuli postipaketissa. Nyt vaan filmiä sisään ja menoksi.
Nea March 9th, 2005
Indeed! Ja valtava mainossaastamäärä lisää postinkantajan purevuutta. Nopeasti laskettuna tällä viikolla on viidet mainokset (joista kaksi määräpäiväjakelua) sekä Kelan sanomat, joka jaetaan myös kieltoluukkuihin. Suutahdin hieman, kun minua sanottiin piirillä mainostenjakajaksi, mutta valitettavan oikeassa olivat. Ainakin siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua. Juonin koko päivän mainostenvastaista kampanjaa, joka alkaa valokuvausprojektilla ja jatkuu herkeämättömällä valituksella jokaiselle joka suostuu kuuntelemaan tai sattuu olemaan huutoetäisyydellä. Pitäisin vaikka mielenosoituksen, jos vain tietäisin mitä tahoa kohtaan kannattaa mieltään osoittaa. Uutislehti satasen tekstaripalstakin voisi olla toimiva media. Liitto sentään onnistui neuvottelemaan pääkaupunkiseutulisän, nyt kun joku vielä neuvottelisi mainokset sinne minne ne kuuluvatkin, eli mainostenjakajille. Tai kierrätykseen. Ihansama.
Nea March 8th, 2005
Aluksi hieman pohdintaa näin naistenpäivän kunniaksi.
Luulen selvittäneeni täsmällisen syyn siihen, että en koskaan sitten yläasteen ole osannut laskea matikantunneilla yhtään mitään. Se alkoi siitä, kun joskus seiskaluokalla laskemiseen tulivat mukaan kirjaimet. Siihen mennessä matematiikka oli ollut numeroita, ja minun logiikkaani ei kerta kaikkiaan sopinut moinen äidinkieleen kuuluvilla aakkosilla pelleily. Otetaan nyt esimerkiksi aa kertaa aa on aatoiseen. Sehän on vähän kuin sanoisi, että lehmä kertaa lehmä on lehmä toiseen, eikä siinä ole mitään järkeä! Olisinpa tuolloin tiennyt, ettei minun olisi edes kannattanut yrittää ymmärtää mitään noin abstraktia. Opettelin ulkoa parit kaavat, joilla pääsin läpi kurssista kuin kurssista osaamatta yhtään mitään. Ala-asteen opeilla sitä on tähän saakka pärjätty ihan mainiosti. Ja jos en jatkossa pärjää, tuo avomiehenretale opiskelee yliopistossa matematiikkaa ja voi varmaan tehdä ne jokapäiväisessä elämässä tarvittavat fraktaali-integroinnit ja derivoinnit puolestani.
Tänään sain kynsihoitolasta naistenpäivätoivotukset ja muutaman päänaukomisen postin kahvihuoneessa. Sää oli lempeän keväinen; kasvojakuorivan leppoisa tuulenvire helli lumituiskun kera jokaista siistin sisätyön tekijää. Kohta hilpaisen opiskelemaan espanjaa, toivottavasti en ole jäänyt ihan hirveästi jälkeen. Viime vuonna tähän aikaan olin näköjään matkalla kohti loistavaa autoilijan uraa ja tuijottelin taideteollisen ennakkotehtävien deadlinea silmiin. Tiskaus ja siivous olisivat edelleen ajankohtaisia, jopa tarpeellisia. Vaan tämän naistenpäivän kunniaksi lupaan pyhästi olla tekemättä kumpaakaan. Makaan sohvalla, katson telkkaria, syön makkaraa ja juon kaljaa.
Vessanpöntöistä puheenollen. Kannattaa hankkia kissa, niin tuokin ongelma ratkeaa kuin itsestään; on laitettava molemmat kannet kiinni, ettei kissa huku pönttöön!