He, Am, O, C
Julius December 19th, 2004
Olen viimeiset pari päivää joutunut jälleen saman kummallisen vietin valtaan, jolloin kuuntelen ainoastaan ja vain yhtä ja tiettyä yhtyettä yhä uudestaan ja uudestaan. Innostumaan minut sai synkistelyyn usein äityvä brittiyhtye Van der Graaf Generator, joka erosi aikansa muista progesuuruuksista lähes nerokkailla sanoituksillaan. Peter Hammillin tulkitsemat mielisairaan ihmisen ajatukset sijoitan luokkaan “kylmät väreet vaikka keskellä vilkasliikenteistä katua”.
There’s a house with no bell, but then nobody calls;
I sometimes find it hard to tell
if any are alive at all outside.
There’s a house with no sound; yes, it’s quiet there
there’s not much point in words
if there’s no-one to share in time.
I’ve learned my lines, I know them so well,
I am ready to tell
whoever will finally come in
Of the line in my mind that’s cold in the night,
it doesn’t seem right
when there’s that little dark figure running …
- Van der Graaf Generator - House with no Door
Harvoin viitsin suositella omasta progeuniversumistani levyjä, saati sitten kappaleita ulkopuolella eläville, tällaisesta musiikista harvoin kiinnostuneille ihmisille. Silti levy H to He Who Am the Only One, ja erityisesti ylempänä lainaamani kappale sietäisi pitää paikkaansa rockmaailman suurten nimien vieressä. Yksinkertaisesti nerokkuutensa, ja äärimmilleen viritetyn surumielisyytensä vuoksi.
Kuunnellessani porvarillisesti iPodistani VdGG:ia, yritti selvästi yksinäinen - alkoholin vaikutuksen alaisena ollut - mieshenkilö aloittaa keskustelua kanssani raitiovaunun seisoessa Pasilan asemalla. Katsoin ikkunasta ulos ja olin hiljaa; pian kuljettaja heitti hänet ulos.