Sunnuntaikirjoitus
Julius November 28th, 2004
Ernest Hemingway on joskus sanonut:
Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause minkä tiedät.
On huojentavaa, että jokaisella meistä on hetkiä, jolloin sanoja - saati lauseita - ei ole, etten ole ainoa. Toisin kuin Hemingwayllä, elintasoni ei luojan kiitos ole riippuvainen näistä sanoista. Kateellisena seuraan ihmisiltä pursuavaa valtaisaa, usein myös mielenkiintoista tekstiryöppyä. Mutta miksi olisin heille kateellinen? Aloitin kirjoittamisen siksi, ja vain siksi, että voisin vuosien kuluttua kerrata omaa päänsisäistä maailmaani nuorena ja hieman vanhempana. En ehkä ole vielä tarpeeksi vanha lukemaan muutaman vuoden takaisia tekstejäni, kun en saa niistä kielioppivirheitä lukuunottamatta mitään irti. Odotan innolla sitä ikävuotta, jolloin todella huomaan päätökseni olevan tosi.
Ehkä uskottavampi syy jokapäiväiseen sanailuun on oma egoni ja tarve näkyä muiden ihmisten silmissä tekstinä. Tarve luoda itseni, olla olemassa ja olla mahdollisimman paljon oma itseni. Haluan näyttää maailmalle mitä oikeasti olen, ja haluan sanoa julki sen, mikä äänihuulistani ei ole päässyt karkaamaan. Haluan vihata, lyödä, olla katkera ja olla ärsyttävän teennäinen kusipää. Sitä minä haluan tekstieni kautta olla, jotta tosielämässä välttyisin näiltä kaikilta. Minua kiihottaa kovasti ajatus, miten ihmiset lukevat sanani ja välittömästi suuttuvat ajatukselleni. Voin nostaa itseni muita ylemmäs, vaikka todellisuudessa ne eivät ole kuin sanahelinää ja oman itseni liiallista esilletuontia.
Ajatukset Kobaïan hajoittamisesta ja lopullisesta sulkemisesta eivät kulje mielessäni kuten ne kulkivat vielä vuosi sitten. Mitä helvetin väliä sillä lopulta on, saanko tänään mitään ylös ja onko siinä mitään järkeä. Lopultakin Kobaïasta on tullut kolmen ihmisen tiivis yhteisö - kolmen, jotka eivät kesällä 2002 tunteneet toisiaan kuin irkin, tai Santerin ja minun tapauksessa koulun kautta. Paljon on tapahtunut tuon jälkeen, eikä minulla ole enää minkäänlaista keinoa vain lopettaa Kobaïaa. Bittienkin jälkeen me olemme.
Olen.