Autoilusta
Nea October 5th, 2004
1. Jättämäni turvaväli EI ole sitä varten, että siihen kiilataan hurjaa ylinopeutta kun jo selvästi nähdään seuraavan risteyksen punertavat valot. Eikä muutenkaan, edes ruuhkassa.
2. Tiedän, että isoja autoja ei saa liikkeelle tai pysähdyksiin samaa vauhtia kuin pikkuautoja. Tietäisitte tekin, niin ei tarvitsisi heti tööttäillä kun risteyksessä vähän kestää.
3. Kahden metrin mittaisella kiihdytyskaistalla ei paljon juhlita, terveisiä vaan sille kuskille joka oli ajaa kylkeeni.
4. Ruuhka-aikana ei auta vaikka kuinka vaihtelisi kaistaa alinomaa, saman verran aikaa siihen jonottamiseen ja odotteluun menee kumminkin. Huomattavasti vähemmillä sydämentykytyksillä toki päästäisiin, jos ne kaistat valittaisiin ajoissa.
5. Jos risteys on tukossa, ei se toisesta suunnasta kääntyvien kaista ole sitä varten, että siihen kaarretaan odottamaan. Varsinkin jos näkyvyys kyseiselle kaistalle on bussin tukkima.
En väitä olevani hyvä autoilija, päinvastoin, mutta ainakin ajan niin turvallisesti kuin pystyn. Toisinaan jopa liiankin varovasti. Uutena kuskina en todellakaan ole varautunut kaikkiin tilanteisiin mitä tiellä saattaa hypätä vastaan, ja varsinkin vieraissa paikoissa olen usein todella hukassa. Kärsivällisyyttä toivoisin kaikilta ratissa olevilta, teillä liikkuu nimittäin niitäkin, jotka edelleen sydän tykyttäen odottavat saavatko auton kunnolla käyntiin kun valot vaihtuvat vai sammuuko kone ja siinähän ollaan. Ja miettivät risteyksissä useaan otteeseen kuka ketäkin väistää. Eivätkä oikein uskalla liittyä moottoritielle, kun heitä on varoitettu nopeuden ja etäisyyden virhearvioinneista sen tuhat kertaa. Harmittavan usein nuoret kuljettajat ottavat mallia vanhemmista; näin syntyy se kuuluisa asennevamma.
Siinä olikin kuukauden liikenneavautumiseni. Tunnen autoilevani liikaa. Sitäpaitsi, aina vaaratilanteessa ikeniäni alkaa kirvellä. On kuin hammaslääkärissä ilman puudutusta, brrr.