Sulan
Julius September 22nd, 2004
Aina ajoittain saan niin kutsutun “mitä minä sanoin”-tunteen, joka kohottaa egoani ja nostaa henkisen tasoni jälleen muita ylemmäksi. Kuten yleensä, tämä tunne liittyi jälleen taiteeseen, elokuvaan. Ennakkoon näkemämme Pedro Almodóvarin uutuus La mala educatión on teos, josta tiesin nauttivani vain tietyssä seurassa, ja jota en haluaisi tiettyjen ihmisten näkevän, ainakaan minun seurassani.
Almodóvar voisi hyvin olla nykypäivän Stanley Kubrick; hänen elokuvansa ovat jo niin viimeistellyn täydellisiä sekä juoneltaan, että tekniseltä laadultaan, ettei vertaus ole täysin tuulesta temmattu. Hyvin harvoin saa elokuva - jossa juoni on vahva ja puhutteleva - minut kiinnittämään huomiota yksittäisten kuvien täydellisyyteen. Siinä ovat onnistuneet aiemmin Kubrickin ja Almodóvarin lisäksi lähinnä Japanin Hayao Miyazaki ja tietyin rajoittein myös Takeshi Kitano. Espanjalaisohjaajan aiheet ovat tähän asti kuvanneet vähemmistöryhmiä hyvin realistisella ja ehkä myös ymmärtävällä tavalla, ja hän saa katsojan jopa tietyllä tavalla ymmärtämään ihmisten tiettyjä ratkaisuja ja tekoja. Miksi hän hakee ymmärrystä yhteiskunnan alimmalle saastalle, miten hän onnistuu tavoitteessaan? Ehkä Eurooppa ei ole vielä murhannut kaikkia tähtiään.
Alussa mainitsin, etten haluaisi tiettyjen ihmisten näkevän tätä elokuvaa. Heidän ei minusta tarvitsekaan koskaan pohtia asioita, joita raapaisin kirjoituksessani. He saavat tuudittautua tietoon, että he ja heidän yleisesti hyväksytyt mielipiteet ovat tosia ja tulessa palamattomia. He ovat oikeassa, heidän tulee olla oikeassa meidän kaikkien tähden. Ja jos ihminen haluaa nähdä sen toisen puolen, hän voi kääriytyä hetkeksi satujen rakastavaan vaippaan.