Nea October 26th, 2003
Taas tuli oksennettua ja ihottuma senkun pahenee. Alkoholia ei kroppa kestäisi ollenkaan, absolutistiksihan tässä vielä joutuu ryhtymään. Syö miestä.
Lapsikuvaaja N. Gustafsson iskee jälleen, tällä kertaa serkun pikkuiseen Aleksi-vauvaan. Onneksi pikkuisilla on tapana ruveta minut nähdessään nauramaan ihan hillittömästi. Olisi aika ikävää, jos saisi pelkkiä mökötyskuvia.
Voisi kyllä viettää toipilasaikansa elokuvien parissa.
Santeri October 26th, 2003
My weblog owns 18.75 % of me.
Does your weblog own you?
Nyt se on sitten tullut eteen. Erään toisen blogin ‘anonyymi’ bloggaaja tunnustautuu tutuntutuksi. Mietin välillä tuota anonyymiyttä… Kirjoittaisinko uskaliaammin, enemmän tai eri aiheista, jos nimeni ei tapittaisi tuossa sivupalkissa? Olen kertonut postauksissani missä asun, missä olen töissä, työnantajani, mitä koulua kävin, missä baareissa käyn, keitä ovat kaverini jne jne…
Anonyymiydessä on puolensa sisällönvapauden kantilta katsoen. Ei joudu vastaamaan kenellekään sanomisistaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että nimimerkin suojista kirjoittaminen on pelkuruutta. Kaikilla on tosin asioita, joista ei ääneen puhu niin millään ja kenellekkään. Egohan anonyymiydellä nousee aivan uskomattomiin sfääreihin. Joillain tuntuu olevan vaikeata huomata tätä, muiden egojen suuruutta kommentoidaan surutta oman, vielä suuremman egon, suojista.
Päivän mietelause: “Bloggaajatkin ovat vain ihmisiä.”
Nea October 25th, 2003
Oman tulevaisuuteni miettiminen ja omien lahjojeni asettaminen järkeviin mittasuhteisiin on viime aikoina kertonut minulle karuja totuuksia:
1. Minusta ei koskaan tule maailmankuulua taiteilijaa, koska en keksi mitään sellaista, mitä ei olisi näytetty jo miljoonaan kertaan ennenkin.
2. Minusta ei tule menestyvää valokuvaajaa, koska en luota taitojeni ja motivaationi riittävän, ja valokuvaajia on maailmassa jo ihan liikaa.
3. Minusta ei ikinä tule kirjailijaa, kuten isoisästäni, sillä pinna kiristyy jo kahden ensimmäisen luvun jälkeen, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa.
Näiden toteamisien jälkeen piti tasoittaa apeaa mielialaa miettimällä myös niitä hyviä juttuja:
1. Omaksi ilokseen taiteilu on aika palkitsevaa. Ja pystyn tukemaan joskus mahdollisesti tulevia taaperoitani paremmin, nyt kun oma kokemus on lyönyt pesarilla takaraivoon.
2. Minusta saattaa tulla kohtuullisen lisäansion tienaava freelance-kuvaaja, ja ainakin perhealbumien kuvat paranevat.
3. Ainahan minulla on tämä blogitus. Ja isoisän keskeneräisten käsikirjoitusten läpikäyminen, viimeistely ja korjailu. Jos koskaan olen niin tylsistynyt tai eläkkeellä.
En kyllä ymmärrä. Miksi pitäisi pyrkiä niin hirvittävän hyviin työpaikkoihin ja älyttömän korkeaan palkkaan? Eikö riitä, että viihtyy työssään, tulee rahallisesti toimeen ja on onnellinen? Meneehän siihen hetki, ennen kun tajuaa oman paikkansa yhteiskunnassa, oli se sitten huipulla tai mäkkärin tiskin takana. Pääasia on, että kokee elämänsä mielekkääksi.
Itse olisin kiitollinen mukavasta työpaikasta vaikkapa valokuvaus- /kuvankehitysliikkeessä; siitä saisi sen perustoimeentulon, ja vapaa-ajallaan voisi tehdä niitä itselleen tärkeitä juttuja. Esimerkkejä tällaisesta löytyy läheltäni paljon: Isäni, postinkantaja, on soittanut bändissä viimeiset 30++ vuotta. Äitini, erityisopettaja, opettaa lapsia soittamaan pianoa ja harrastaa enemmän ja innokkaammin kuin minä koskaan. Veljeni (terkkuja), peruskoulupohjalta, on teatterissa valaistus- /äänimiehenä ja soittaa bändissä jolla, pikkusiskon ylpeydellä sanottuna, on mahdollisuuksia menestyä. Kuinka mielekkääksi perheeni elämänsä sitten kokee, se jää minulle arvoitukseksi.
Olen huomannut tyytyväni vähään. Kunnianhimon intensiteetti ei aiheuta tuskallisia epäonnistumisen kokemuksia, enkä elättele epärealistisia toiveita, kuten eilisen Idolsin jotkut nimeltämainitsemattomat. Haaveilu on mukavaa, enkä meinaa luopua siitä ikinä, mutta en anna sen lannistaa minua, etten oikeasti olekaan se haaveideni kaikkivoipa sankaritar. Jalat maassa ja pää pilvissä, niin sitä pitää.
Nea October 24th, 2003
Jokabloggaajan liikkeellepaneva voima, kirjoitusangsti, tuntuu jättäneen minut ainakin hetkeksi. Pahoittelen. Eilenkin tuijotin aikani tyhjää bloggausaihiota ja luovutin. Sivu oli auki melkein puoli vuorokautta, ilman tekstiä.
Tapasin tänään tämän vuoden ensilumen. Melko ankea näky, mutta lunta kuitenkin. Lisää samaa sorttia, niin pääsee ottamaan mitä jännempiä kuvia.
Julius October 23rd, 2003
Apple julkisti uudet iBook-kannettavat, jotka sisältävät ensimmäistä kertaa kyseisen mallin historiassa G4-prosessorit. Halvin versio maksaa Suomessa noin 1199 euroa, joten nyt jos koskaan kannattaa tarttua tarjoukseen ja ostaa tämä pienikokoinen ihme. Nätti laitehan se on, ja tehoa sekä ominaisuuksia riittää ainakin minun tarpeisiini.
En tosin osta uutta tietokonetta vielä muutamaan vuoteen; parin vuoden päästä ehkä sen G5-kannettavan iMacien rinnalle.
Julius October 22nd, 2003
Rautakaupan myyjä ei suureksi pettymyksekseni ollut iso ja raavas mies, joka ovesta sisään astuessani tulee taputtamaan liian lujaa olkapäätäni ja kysymään huutaen “mitäs herralle saisi olla”. Lähinnä uusmedia-ammattilaiselta näyttävä, työhönsä hiukan kyllästynyt mieshenkilö vastasi kysymykseeni ruuvimeisselien sijainnista nopeasti, eikä suoraan osannut vastata mikä lopulta ostamani sarjan meisseleistä oli numero nolla. Vaikka iMacin ohjeissa suositellaan numeron nolla ruuvimeisseliä, aukesivat ruuvit paljon helpommin astetta isommalla ruuvarilla.
Muistia iMaciin lisätään Applen tyyliin täysin omalaatuisella tavalla. Kone käännetään näyttö maata vasten nurin, ruuvataan pohja irti ja kiinnitetään so-dimm -kampa — niinpä, mitään muuta muistityyppiä et saa kiinni rikkomatta takuuta — ainoaan vapaaseen paikkaan. Homma ei todellakaan ollut mikään vaikea, kun olen tottunut tappelemaan vanhan x86-koneeni kaapelihelvetissä, siinä muistit sijaitsivat ide-väylien vieressä. Sen minkä laajennettavuudessa menetän, niin helppoudessa saan tuplana takaisin.
P.S. Apple kertoi lähettämässään sähköpostissa, että Pantteri on toimitettu ja perillä loppuviikosta. Sain viestin jo eilen, joten voisikohan olla mahdollista, että Pantteri olisi perillä huomenna — päivää ennen virallista julkaisua? Aina kannattaa toivoa.
P.P.S. Kuva kertoo enemmän kuin ylempänä oleva teksti.
Nea October 22nd, 2003
Noniin.
Kansaneläkelaitos, tuttavallisemmin Kela vaan, on muistanut minua jälleen.
“Hei, sinun olisi vuoden sisällä ulkomaille muutostasi pitänyt ilmoittaa ulkomailla olosi mahdollisesta jatkumisesta, me vain emme viitsineet tästä sinulle kertoa. Lisäksi päätimme lähettää kyseisen ilmoituskaavakkeen vanhemmillesi Suomeen emmekä suinkaan sinulle Englantiin, ja tämänkin teimme kuukauden myöhässä. Puheluihisi emme vastanneet ennen lähtöäsi, emmekä vastaa nytkään. Selvitäpä syyt hakemuksesi myöhästymiseen tai otamme loputkin tuet pois ja joudut alkaa maksamaan opintolainaasi takaisin. Asumislisäähän me emme sinulle edes ole myöntäneet. Koska olemme avokätisiä ja Ystäviäsi, annamme sinulle palautuskuoren. Ja muistakin täyttää kaavakkeet huolellisesti, tai jätämme ne kokonaan käsittelemättä. Muistathan myös, että minkä tahansa laittamasi liitteen [todistus viime vuoden opintosuorituksista, todistus opiskelun jatkumisesta] me katsomme tiedoiltaan puutteelliseksi ja vaadimme uuden.”
Yst. terv. Kansaneläkelaitos, opintotukikeskus, ulkomaan yksikkö.
Julius October 21st, 2003
Helsingin Sanomat ja muut päivälehdet jaksavat vuosi toisensa perään pitää sivuillaan klassisia jatkosarjiksia, kuten Rip Kirby. En täysin ymmärrä, miksi kukaan haluaisi lukea jatkosarjaa, jonka yksi osa on pituudeltaan vain kolme ruutua. Tämänpäiväisessä osassa Rip kaatui maahan myrkyn vaikutuksesta, eikä muuta ehtinyt tapahtua. Voisin varmasti lukea kyseistä sarjakuvaa, mutta kolme ruutua päivässä on aivan liian vähän.
Verkkokauppa lähetti minulle muistia, mutta iMacin pohjassa olevat ruuvit eivät aukea kuin numeron 0 ruuvimeisselillä. Arvatkaa omistanko sellaista, tai sainko pohjaa auki? Niinpä, eikä Vantaan alueella tietääkseni ole enää edes kunnollisia rautakauppoja. Kaikki ovat vain jotain Bauhauseja tai jättimäisiä megakomplekseja valtatien varressa, jonne pääsee vain kahdeksanpyöräisellä jättiturboventtiilimaasturilla. Menenpä itkemään tuonne nurkkaan.
Nea October 21st, 2003
Alan jo jossain määrin tympääntyä lentomatkustamiseen. Tosin minulle on kehittynyt uskomaton kyky tehdä oloni mukavaksi missä vain. Oli kyseessä sitten lentokone, juna tai lentokentän lattia, löydän aina itselleni sopivan loikoilupaikan. Osaan myös jättää kanssamatkustajat huomiotta ja keskittyä täysillä ajan mahdollisimman tehokkaaseen kuluttamiseen.
Matka siis meni hyvin, jopa nopeammin kuin oletin, vaikka olinkin reissun päällä melkein 16 tuntia. Kahlasin läpi kaksi Sandmania ja yhden Practical Photographyn, join paljon kaakaota ja teeskentelin nukkuvani. Mikäs siinä oli ollessa.
