Aamusta iltahämärään
Julius June 30th, 2003
Milloin ihmisen on tarkoitus elää elämäänsä täysillä? Jos oletetaan, että tarvitsemme ajanjakson jota emme välttämättä halua muistella tulevaisuudessa, mutta muistelemme sitä silti salaa harmaina aikuisvuosina. Juhlia, rakkautta, matkustelua ja vapaata suhtautumista asioihin. Tarvitsemmeko me vastaavaa, vai onko ideaalista lahjoittaa koko elämämme yhteiskunnan hyväksi. Milloin meillä on edes aikaa itsemme toteuttamiseen?
Noin kolmeentoista ikävuoteen saakka olemme melko tarkkaan vanhempiemme talutusnuorassa. Lapsi on terve kun se leikkii, mutta lapsen ruumis ja tiukat rajat eivät välttämättä suo meille kamalasti itsenäisyyttä. Murrosiässä hormonit ja nopea kasvupyrähdys tekevät kaikkensa saadakseen elämämme mahdollisimman hankalaksi. Lisäksi myös vastuuntuntoisten vanhempien pitäisi tässä vaiheessa asettaa lapselle selvät rajat päihteille eikä elämä saisi muutenkaan olla liian vapaata.
Kahdeksantoista ikävuoden jälkeen aukeaa meille kaikille rakkaat baarit ja oluthanat kutsuvat luokseen. Tässä vaiheessa pitäisi opiskella ahkerasti, eikä juhlimiselle ole kerta kaikkiaan aikaa. Naisetkin karttavat ainakin miespuolisia henkilöitä — lähinnä alhaisen markkina-arvon vuoksi; elämä saattaa osoittaa kurjempia puoliaan. Kun koulutus on vihdoin ohi, on aika siirtyä työelämään; jostain syystä paikalleen asettuminen ja rauhallinen elämä on houkutteleva vaihtoehto. Markkina-arvo nousee huimasti ja naisiakin alkaa kaatuilemaan jalkojen juureen. Elämä on kuitenkin jo eletty, vai onko?
Aikuisena luulisi olevan jo niin järkevä, ettei esimerkiksi tuhlaa kaikkia rahojansa alkoholiin tai muihin päihteisiin. Ehkä toivomme, että joskus nuorempana olisimme ottaneet elämästä enemmän irti. Olisiko siis suotavaa, että nuorten rajoja höllennettäisiin ja annettaisiin heidän viettää laatuvuotensa tuolloin? Tietenkin pitää pyrkiä hyvään lukioon, sieltä hyvään jatkokoulutuspaikkaan ja lopulta työpaikkaan. Ehkä on turvallisempaa vain elää rauhallisesti, ilman kolhuja tai alamäkiä. Valitettavasti tällaista elämää eläneet ihmiset ovat turhan arkoja ottamaan riskejä tai edes lähtemään ulos lauantai-iltana. Ehkä olen tutkinut vain liian pienen piirin toimia tai sitten väitteeni todellakin pitää paikkaansa.
Ennen kuin tämä kirjoitus muuttuu kokonaan päihdemyönteiseksi, tahdon vain kysyä onko ihmisen viisaampaa kokeilla kaikkia rajojaan nuorena, vai ruoskia itseensä kunnolliseen opiskeluun hyvän työpaikan toivossa. Valitsemmeko onnellisuuden vai menestyksen?
Meilläpäin tämä ongelma ratkaistaan siten, että kesällä jätetään työ tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi, tai ehkä jopa kolmoseksi, ja nostetaan päihteet ja rajojen kokeilu korkeammalle. Niinpä kesistä onkin tullut sitä parasta aika, josta takuulla on jokaiselle jotain muisteltavaa… Kai se on ainut vaihtoehto. Jollei sitten pidä välivuosia jossain raossa….?
Kohtuus kaikessa ja kultainen keskitie roks. Eli sopivasti hauskanpitoa ja sekoilua ja mokailua, muttei niin, että siitä tulee elämän päätarkoitus. Kerta viikkoon, vaikka perjantaisin. Siinä ei hävinnyt kuin muutama aivosolu.
Minulle oli ainakin hyvin helppoa heittää koulu toisinaan taka-alalle. Ehkä sen takia, että minun ei ole koulun eteen tarvinnut ikinä tehdä juuri mitään.
Outin kommenttiin viitaten, arvostan työnteon paljon korkeammalle kuin koulun, ts. kouluun voi mennä kamalassa krapulassa, töihin ei. Tässä vaikuttaa varmaan tämä minun materialistinen ahneuteni, mutta rahaa on toki aina kiva saada.
Tulipas pitkä kommentti. Eikä siinä nyt kaikki pointit näy. Ehkä kirjotan postauksenkin vielä.